lauantai 18. maaliskuuta 2017

Poneja



Poneja

Katselin kadulla käveleviä tyttöjä. Niitä oli kaksi ja ne oli ehkä kahdeksan vuotiaita. Toisella oli keltaiset kumisaappaat. Ne vaihteli jotain lappuja. Niillä oli oma maailmansa. Lapset eli aina jossain omassa maailmassaan, maailmassa joka oli kaikkea muuta kuin missä me oikeesti eletään. Vaikka maailma olikin tässä maailmassa, oli se pieni rinnakkaistodellisuus siinä. Lapset eli eri todellisuudessa. Mullakin oli pienenä oma maailma. On mulla varmaa edelleen, mutta se maailma näyttää nykyään niin realistiselta, se on tullu lähemmäs todellisuutta. Mun rinnakkaistodellisuudessa oli keijuja ja poneja. Ei mitään my little ponyja vaan tavallisia shetlannin poneja. Mun nimi sielä maailmassa oli Adele, mut mun ponin nimee en muista. Nykymaailmassani olen minä. Vain tylsä minä, joka välillä haaveilee jostain kaukasesta ja elää tekotaiteellisten kulissien varjoissa. Tykkään jouluvaloista ja kirjoista. Tykkään myös hatuista, elokuvista, taidegallerioista joissa en ikinä käy ja toffeelikööristä. Mun maailmassa ei oo enää poneja ja keijuja. Noilla tytöillä ehkä on. Toivottavasti ne pitää parempaa huolta niistä keijuista ja poneista, kun minä.













Kirahvi kuittaa~~









lauantai 15. lokakuuta 2016

Veripisaroita hopeisissa hiuksissa


Veripisaroita hopeisissa hiuksissa

Istuin siinä ikkunalaudalla. Tuuli toi viileän viiman avonaisesta ikkunasta kasvoilleni. Ikkunan saranat natisivat hiljaa liitoksissaan ja hengitin sadetta enteilevää usvaa syvälle keuhkoihini. Mieleni, ajatukseni lensi jossakin pilvien yläpuolella, tai ei sittenkään, ne lensivät pilvien keskellä. Olin eksynyt mitäänsanomattomaan höttöön joka parveili ympärilläni päivästä ja yöstä toiseen, päästämättä minua pois. Kuulin jostakin kaukaa lapsen naurua, mutta lopulta kun kuuntelin ja pohdin, en voinut varmaksi sanoa nauroiko vai itkikö lapsi. Oliko se edes lapsi, ehkä se oli vain sarvipöllön poikanen. Tuntui että elämä oli valunut sisältäni. Toisaalta se ei ollut aivan vale, enhän minä ollut enää elossa. Hopeiset hiukseni kimmelsivät kuun loisteessa ja mittasin katseellani tähtikuvioita. Tiesin että kohta täytyisi taas mennä, mennä tekemään asioita, asioita joita inhosin, mutta jotka olivat vain tehtävä, mikäli halusin voida vielä istua ikkunalaudallani katselemassa sateen tuloa.

Jokaisen velton ruumiin kohdalla mietin miksi olin edes olemassa. Miksi maailma jaksoi kantaa päällään jotakin niin iljettävää, kuin minä. Edes ajan kylmät ja kalpeat sormet eivät ylettäneet minuun. Olin ravintoketjun huipulla ja minun olisi pitänyt olla onnellinen. En kuitenkaan ollut. Jokaisena iltana käsieni tummuessa kuivuvasta verestä vaivuin jonnekin minne aurinko ei ylettänyt. Sieluni, jos minulla sellaista enää oli, kivettyi sisälläni. Tiesin että jonakin aamuna en enää nousisi tiedostamaan saapuvia pisaroita, jotka tummat pilvet toisivat. Tiesin että tulisi aamu jona olisin menettänyt itseni lopullisesti, aamu jona olisin vain surkea hirviö, vain kyyninen irvikuva itsestäni. Vain haamu ja huokaus siitä jona synnyin. Hiukseni leijailivat kimmeltäen ympärilläni tuulen leikkiessä niillä. Lysähdin maahan istumaan ja heittäydyin selälleni kosteaan nurmikkoon. Annoin sateen kastella kasvoni. Olin vain pieni ja kelvoton mörkö, jota kukaan ei koskaan rakastaisi. Halusin paeta, mutten kyennyt edes riistämään omaa henkeäni. Vampyyrit eivät voi tappaa itseään ja tiesin sen. Tieto oli murskaava, murskaavampi kuin hetki jona minusta tuli se mikä nyt olin. Olin kateellinen ihmisille, he pystyivät lähtemään kun elämä ajautui loputtomaan umpikujaan. Minä olin kehoni vanki, vanki omassa elämässäni, tai kuolemassani. En edes tiennyt kummassa.











Kirahvi kuittaa~~







torstai 6. lokakuuta 2016

Ruusui


Ruusui

Et mä pystyn fiilaa tät shittii niin paljon
 Et oon ite ollu ihan veitsen teräl
Kirjailmellisesti
Hitto
Ja et vaik oon työntäny kaiken jonnekki niskaan
 Pois mielest ni siel se kaikki on
 Sielt ne hiipii 
Ne ajatukset ku vähiten odottaa
Vittu
Ei elämä oo ruusuil tanssimist mut katotaa taas mihin ollaa menos
Elämä repii, ihmiset repii.
Ihminen repii
Ja se sattuu
Se sattuu






Moi.

Mä jätn tän vaan tähän.







sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Heijastuksia


Minä 15/9/15

Välillä mä tajuun kuin ristiriitanen ja kamala ihminen mä oon. Huomaan vikoja muissa, mutten ittessäni. Vittuunnun jostain mitä toinen tekee, mut lopulta oon ite ihan samanlainen, teen ihan samaa ja oon ite tosi vituttava. Oikeestaan jopa vituttavampi ku se toinen, koska vaikka vittuunnun siitä niin teen iteki. Välillä mietin saanko mä ikinä mitään kestämään, koska oon tämmönen. Tahtosin tehä toisin, hyväksyä muitten vajavaisuuksia ja vikoja, oonhan mä itekki viallinen, mut hyväksytäänkö mun vikani myös... Toisaalta ne asiat joista vittuunnun, pidän aikalailla itelläni, en mä ihmisille päin naamaa sano et "vitsi ku nyt vituttaa ku sä sitä ja tätä", oon vaan hiljaa ja yritän hyväksyä, ei kaikki voi aina olla kivoja mulle. Vaikka tiedostan ettei kaikki voi olla aina kivoja mua kohtaan, niin yritän olla aina kiva muita kohtaan. Silloinkin kun tekis mieli repiä se ihminen palasiks. Teenkö oikein? En tiedä...vaikka olisikin hyvä ehkä myös mainita jos vittuunnun johonkin jossain ihmisessä, niin kai sitä jossain määrin pelkää satuttavansa toista tahtomattaan... Ehkä oon vaan lopulta liian kiltti...tai pelkään menettäväni itse jotain. Jaa a.


Uncertainty 26/12/15

Miksi se ei ollu kattonu viestejä? Miksei se vastannu mulle? Ahdisti. Epätietoisuus kuristi kurkussa ja käänsi vatsan nurin.



9/6/16

Satoi pehmeästi. Ei niin paljon että olisi kehdannut käyttää sateenvarjoa, mutta kuitenkin niin että kastui.



22/6/16

En pysty kääntymään
En uskalla huutaa
Meri raivoaa, vie äänen
Syön tuulta ja suolavettä
Haluan huutaa mutta kukaan ei kuule
Haluan kääntyä mutta kukaan ei käännä
Rakennan hiekasta epätoivon ja elämän



Harhaa 25/6/16

Ajatukset kääntyvät päivä päivältä nurinkurisemmiksi.
En enää tiedä missä olen, missä sinä olet.
Laitan rasteja ruutuun ja käyn kesteissä, mutta yhä vain olen hukassa, unohdan miten menen eteenpäin, en ymmärrä ja onnetar kiertää kaukaa.
En pärjää yksin, mutta olet niin kaukana, etten edes tiedä olenko sittenkin vain kuvitellut kaiken.
Mitä jos elänkin vain harhaa, kukaan ei vain ole koskaan herättänyt minua? En haluaisi herätä, koska silloin ainakin muuttuisit vain unen sirpaleiki, kyyneleiksi jotka purkautuvat silmistäni jonkun raastaessa minut harhani ulkopuolelle. Valuisit vain sormieni välistä, menettäisin otteen, menettäisin sinut ja menettäisin itseni. 






Jotain satunnaisia poimintoja muistikirjasta viime syyskuulta eiliseen. Vain ylöskirjotettuja ajatuksia, totuuksia ja heijastuksia mun elämästä.





Kirahvi kuittaa






tiistai 3. toukokuuta 2016

Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää




Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää

Musta tuntu että joku repi mun sisälmyksiä ulos ja kuristi mut niihin. Oksetti ja ahdisti yhtä aikaa ja teki mieli itkeä miks elämä oli taas sellasta paskaa. Mut en mä voinu itkeä, ei kesken oppituntia kehdannut. Enkä mä kehdannut mennä vessaankaan, mitä jos joku tulis sinne ja sitä paitsi siellä meniski sitte koko loppu tunti ja seuraavakin ja se ois jo epäilyttävää, kyllä opettaja merkille pistäs jos en hakis tavaroitani luokasta enkä tulis vessasta takasin.
Kaveri silitti mun olkapäätä ja mun ois tehny mieli vaan halata, mutta sitäkin ois katottu kesken tuntia paheksuen. Koulu oli vankila, sieltä ei voinu oman mielensä mukaan vaan paeta. Mun kädet täris ja olin varmaan ihan kalpee, koska ope ei kysyny koko tunnilla multa mitään. Tunnin jälkeen kysyin mitä mun kurssien kanssa tehään ja se sano että kaikki hoituu kyllä. Mä uskoin siihen sen välkän ajan, mut sit aloin taas miettiä ja mun teki taas mieli paeta vessaan. Mä en halunnu nähä mitä tulevaisuudessa olis, mä halusin jäädä siihen hetkeen, tähän elämän kohtaan ikuisesti. Ei menis ku vuos ja oisin lähes yksin, kaikki läheiset kaverit ois muuttanu pois, mutta koska mä olen elämässäni epäonnistunut, niin mä oisin täälä vielä. Mikä raastavinta, se mulle kaikkein tärkein lähtis jo alle puolen vuoden sisään. Itketti taas. 




Moips.

Mä usein kun puen jonkun tilanteen tai päivän tai tunteen sanoiks, muutan siitä asioita. Usein muutan aika paljonkin. Noh tällä kertaa mä kirjotin vaan sen mitä oikeesti on, eli tää nyt oli ihan suora kuvaus tästä päivästä. Tänään itketti.






Kirahvi kuittaa~







perjantai 25. maaliskuuta 2016

Controvercia



Controvercia

Sinusta se oli ehkä saman tekevää. Sinusta oli ehkä saman tekevää mitä sinä sanoit minulle. Kun sitten minä satuin sanomaan jotakin, sinä huusit, sinä suutuit, mikään ei ollut enää saman tekevää. Sinä sait minut itkemään. Itkemään taas vasten tahtoani. Sinä sanoit että rakastin riitaa, vaikka sinä olit sen aloittanut. Minä jos kuka vihasin riitoja, en tykännyt suuttua, en tykännyt menettää malttiani. Rakastin hiljaisuutta, tyyneyttä ja rauhaa, mutta aina sinä aloitit. En halunnut enää olla kanssasi samaan aikaan kotona, en halunnut että puhuit minulle, koska olit aina vihainen. Yritin olla huomaamaton, pieni ja näkymätön, ettei minua olisi taas syytetty riidan rakastajaksi. Luikin pois aina kun vain pääsin, enkä tullut kanssasi samaan huoneeseen jos olit hereillä. Silti niinä harvoina hetkinä joina jouduimme olemaan samassa tilassa, sinä aina suutuit. Enää en jaksanut. Riitele sitten, huuda sitten, mutta minua et saa enää suuttumaan, olin enää surullinen. En saanut sinun kieltäsi kuriin, joten mieluummin lopetin keskustelun veren maku suussa, sillä keskusteluun, riitaan tarvitaan aina kaksi. Onneksi suussa olevat haavat paranevat nopeasti, niin sinä olit sanonut, kun pienenä purin itseäni kieleen kaatuessani pyörällä. 









Kirahvilapsi kuittaa~~ 






sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Vanhat novellit part 2: Eight feet and a black feather



Eight feet and a black feather


Tyttö istui muurilla ja katseli merelle. Hänen mustan mekkonsa helma lainehti tuulessa ja hän sai koko ajan olla valppaana ettei silinteri lentänyt hänen päästään. Se oli kaunis, musta silinteri, jonka ympärillä oli pitsiä ja nyöritys edessä, aivan kuin sillä olisi ollut korsetti. Hattuun oli kiinnitetty mustia sulkia ja kultaisia hammasrattaita koristeeksi. Tyttö kumartui tarkastelemaan muuria jolla istui, siinä kulki muutama hämähäkki. Hän tervehti niitä nostaen hattua ja hyppäsi alas ruohikkoon, ettei olisi ötököiden tiellä. Katseltuaan hetken niiden kulkua, hän lähti kävelemään läheiselle kujalle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Colin käveli satamassa tehtaille päin. Hän katseli taivaalla kirkuvia lokkeja ja työntäyteistä satamaa. Suuresta purjealuksesta kannettiin suuria kontteja laiturille ja uusia kannettiin sisään, kauppiaat huusivat kojuillaan houkutellakseen ostajia, ja pieni kalastusalus lipui laituriin kannellaan sievoinen kalasaalis. Colin kulki kojujen välissä ja veti keuhkonsa täyteen tuoreen, savustetun ja suolatun kalan tuoksua. Hän hyräili kävellessään ja tervehti tuttuja merimiehiä. Viileä tuulen vire tuntui hyvältä kasvoilla, vaikka olikin koko ajan lennättää hatun pojan päästä. Hän jatkoi matkaansa reippain askelin, eikä vienyt kauaakaan kun hän saapui tehdas alueelle. Alue kuhisi ihmisiä, niin kuin satamakin ja Colin ei voinut olla törmäämättä sielläkin tuttuihin. Monet tunsivat hänet ainakin nimeltä, sillä hän kävi alueella usein. Joka kerta hän ihmetteli koneita, ne toimivat höyryllä ja valmistivat kaikkea. Suuret hammasrattaat olivat kiiltäviä ja kauniita, niitä ei vain voinut olla ihailematta. Colinilla oli alueelle kuitenkin muutakin asiaa, kuin vain koneiden ihailu. Hänen vasen kätensä oli taas löystynyt, siitä puuttui osia ja se kitisi ikävästi. Poika etsi pienen pajan, jossa oli vain kaksi konetta. Ne olivat pieniä ja toinen valmisti metalli levyä ja toinen ruuveja, rattaita ja muttereita. Kaikkea ne valmistivat vain vähän, vain yhden sepän tarpeisiin ja vain kun tämä tahtoi. Colin herätti torkkuvan miehen, jonka naama levisi mahtavaan hymyyn, kun hän huomasi kuka oli tullut. 
"Jaa a, ongelmia käden kanssa vain?" mies kysyi iloisesti. Colin veti hihansa ylös ja liikutteli sormiaan. Kuului korvia vihlova kitinä ja muutama mutteri tipahti lattialle. Mies keräsi mutterit lattialta ja tutki kättä lähemmin. 
"vai että tällaista ongelmaa, eiköhän se ole tunnin päästä korjattu." hän sanoi. Colin riisui liivinsä ja paitansa, ja mies avasi käden kiinni pitävät vyöt hänen rintansa ympäriltä. Käsi tippui oitis irti. Vaatteita oli turhaa pukea päälle vain tunniksi ja vaikeatakin se oli yhdellä kädellä, joten Colin käveli paidatta pajan ulkopuolelle ja jäi istumaan peltisen tynnyrin päälle.
Ollessaan pieni Colinin käsi oli jäänyt kahden hammasrattaan väliin ja kone oli leikannut sen irti. Sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, jos asui tässä kaupungissa.
Aurinko porotti kuumasti, eikä siinä tahtonut peltitynnyrin päälle jäädä hiiltymään. Colin lähti kävelemään varjoisiin tehtaisiin. Oli hassua kuinka paljon hän piti höyry koneista, vaikka ne olivat tehneet hänestä ja monesta muusta raajapuolia, tappanutkin joitain. Kaikesta huolimatta Colin ei vain tiennyt mitään mielenkiintoisempaa ja kauniimpaa kuin nuo koneet, jotka pitäisivät hänetkin leivän syrjässä vielä joku päivä, hänen valmistuttuaan höyrykoneinsinööriksi.
Koneet jyskyttivät ja poika jäi tuijottamaan yhtä tarkemmin, laskeskeli mielessään kuinka monta kannatinta, mutteria, ratasta ja kaikkea muuta siihen oli käytetty. Samassa hän huomasi vähän matkan päässä tytön. Yleensä häntä ei tytöt kiinnostaneet, mutta tässä tytössä hänen mielenkiintonsa heräsi. Tyttöjä ei ollut ikinä koneiden keskellä, joten mitä tuo täällä teki...ja miksi ihmeessä sillä oli silinteri...ei tytöt silintereitä käyttäneet. Hän tuijotti toista kummastuneen ja meinasi alkaa nojata koneeseen, kunnes muisti mitä viimeksi nojailusta oli seurannut...hän ei halunnut menettää enempää käsiä ja astui pois pauhaavan ratasrykelmän läheisyydestä. Liikkuminen herätti tytön huomion. Hän katsoi Colinia säikähtäneenä ja lähti juoksemaan jonnekin koneiden sekaan, kuin metsästäjän ajama rusakko.
"mikäs sille tuli....." Colin mietti ääneen ja lähti hitaasti kävelemään takaisin pajalle.
Mart oli saanut käden kuntoon hetki ennen kuin Colin tuli sitä hakemaan. Se oli entistä ehompi, kiiltävä, ei kityssyt, eikä siitä puuttunut enää osia. Mart kiinnitti sen vöin ja soljin paikoilleen ja näytti tyytyväiseltä työnsä tulokseen. 
"Äläkä kuule poika yritä edelleenkään antaa maksua, miulle riittää ku nään et käsi pelittää niin ku kuuluuki" hän murahti hyvän tuulisena, Colinin alkaessa kaivaa taskujaan, jotta voisi maksaa työstä. "En mä ymmärrä mikset ota killinkiäkään vastaan hyvästä työstä Mart. Ilman sua ei moni jaksas elää ja älä sano enää pojaks, en oo enää lapsi, oon jo 19" Colin sanoi hymyillen. "ai olet vai, no jaa, poika mikä poika ja poikana pysyt, niin mää oon sua aina kutsunut ja kutsun vastaki." Mart naurahti ja istui taas keinutuoliinsa ummistaen silmänsä.  "oot sä mahoton...no mut ook sä huomannu että tehtailla liikkuu tyttö...semmonen joka käyttää silinteriä, jossa on mustia sulkia ja jokunen ratas koristeena?" Colin kysyi istuen jakkaralle napittaessaan liiviään. "
"Vai että tyttö ja silkkipytty päässä...enpä ole moista huomannu...enkä nyt jaksa alkaa mitään miettiä, nyt ramasee" Mart sanoi ja vaipui jo uneen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tyttö jäi vaivaamaan Colinia, eikä kadonnut hänen mielestään millään. Viikko käden korjailun jälkeen hän eksyi eräänä iltana pieneen viihtyisään kahvilaan. Se oli pimeällä kujalla postin yläpuolella sijaitsevassa huoneistossa. Kahvilaan vei kiviset, todella kapeat kierreportaat, jotka sulautuivat seinään niin hyvin että niitä ei huomannut helposti. Kuitenkin kahvilassa oli tänäkin iltana väkeä. Bändi soitti jazzia pienen tanssilattian reunalla ja melkein jokaisessa pienessä pöydässä istui ihmisiä. Sikarien savukiehkurat kieppuivat punaisella kreppipaperilla koristelluiden lamppujen välissä. 
Colin istuutui pöytään kolmen muun pojan seuraksi. Silinterit he olivat laskeneet pöydälle ja tilanneet myös Colinille kahvin. Hän joi sitä ahnaasti ja kuunteli Loren juttua siitä kuinka oli menettänyt puolet päästään ja oli nyt puoliksi metallipäinen ja joutui elämään pyörätuolissa loppu elämänsä. Colin oli kuullut jutun moneen kertaan aiemminkin, ja tarkkaili mieluummin kahvilan ihmisiä. Muutamat tanssivat ja loput istuivat pienissä porukoissa pöydissä, juttelivat, nauroivat ja söivät leivonnaisia yhdessä. Silloin hän huomasi nurkkapöydässä tutun hahmon...se silinteripäinen tyttö. Hän näytti suorastaan nukelta kahvilan hämärässä valaistuksessa ja Colinin silmät nauliutuivat häneen oitis. 
"Uskaltaisiko mennä pyytämään tuota tanssimaan....?" hän kysyi muilta. Loren juttu jäi kesken muiden kääntyessä katsomaan nurkkapöytään. 
"Uskalla ihmeessä" Tom sanoi ja tuuppasi Colinin kylkeen, niin että tämä oli tippua tuolilta. Colin nousi ja lähti aroin askelin kohti tyttöjen pöytää. Silinteripää ei huomannut häntä ennen kuin hän oli pöydän luona, yskäisi, kumarsi ja naulitsi katseensa häneen.
"Öh...hei..taas...tulisitko tanssimaan...?" Colin mutisi. Tyttö katseli häntä hetken, jälleen hiukan pelästyneen pupun näköisenä ja nyökkäsi sitten. 
"Voisin vaikka tullakin" Colinin naamalle levisi hymy hänen ottaessaan tyttöä kädestä ja taluttaessaan hänet tanssilattialle. Tanssi oli alkuun varovaista, mutta viidennen jälkeen se sujui jo vallan mainiosti. Colin ei tiennyt voisiko tyttöä tuijottaa silmiin, joten hänen katseensa sinkoili pitkin kahvilaa. 
"olenko minä niin ruma, ettei minua voi katsoa..." tyttö kysyi. 
"E-et toki...oot tosi kaunis" Colin sanoi painottaen viimeistä sanaa. Tyttö soi hänelle suloisen hymyn. 
"mikä sun nimes on?" hän kysyi.
"Colin, sun?"
"Sofie.....voitasko mennä ulos, täällä on kovin lämmin?" Sofie kysyi. Colin nyökkäsi ja talutti tytön ovelle. Sitten hän muisti hattunsa ja haki sen pöydältä. 
"miksi sä muuten käytät silinteriä...ei se ole naisten hattu?" hän kysyi. Sofie katsoi Colinia hiukan kulmat kurtussa. 
"Olkoon kenen hattu, pidän silintereistä..." hän sanoi ja hyppi portaat alas kadulle, niin vauhdilla että sai ihmetellä miten hän pysyi pystyssä. He lähtivät kävelemään meren rantaa pitkin ja jonkin aikaa käveltyään he tulivat satamaan. Colin vilkaisi puisia taloja vähän matkan päässä. 
"...mä asun tuolla...mentäskö sinne, ketään ei oo kotona" hän kysyi. Sofie näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten. "kuule Colin...mä pidän susta tosi paljon...en saisi pitää..." Colin katsoi tyttöä vierellään kummastuneena. "mäkin susta, mutta mikset saisi...ei mulla oo ketään...sulla sit kai on......" hän sanoi. 
"Ei, ei mulla ketään...mutta en vaan saisi...lupaatko ettet koske muhun...tanssiminen oli jo melkein liikaa...siksi mä halusin ulos..." Sofie mutisi. "Mä varotan sua" Hän kuiskasi.
Pienessä talossa ei ollut ketään. Colin sytytti valon ja Sofie kierteli huoneissa.
"Mitähän hän sillä varoituksella tarkoitti...ehkä hän on vaan vähän ujo..." Colin mietti. Sofie katseli ikkunasta ulos, eikä huomannut pojan kävelevän taakseen. 
"Ei sun tarvi mua pelätä" Colin kuiskasi ja kietoi kätensä tytön ympärille. Sofie sävähti kosketusta, mutta kääntyi otteessa ympäri ja asetti kätensä pojan niskan taa. He tuijottivat toisiaan, kunnes kumpikaan ei voinut vastustaa enää vaan Colin painoi huulensa Sofien huulille. "Mä varotin..." Sofie kuiskasi ennen kuin he kaatuivat sängylle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
 Kylmyys valtasi Colinin kehon ja hän aukaisi silmänsä. Aurinko paistoi pilvien välistä hänen silmiinsä. Hän katseli ympärilleen, eikä meinannut saada tolkkua mistään, päässä jyskytti ja koko kehoa paleli. Hetken päästä hän tajusi olevansa alasti lattialla. Salamana hän nousi ja alkoi pukea päälleen. Kaikki lattialla olevat vaatteet ei kuitenkaan ollut hänen. Musta mekko ja silinteri...jotka kuhisivat hämähäkkejä... 
"...Sofie..?!" Colin huudahti yön tapahtumien palatessa hänen mieleensä. Hän juoksi koko talon läpi, mutta tyttöä ei löytynyt. ...Oliko hän lähtenyt ilman vaatteitaan ulos........ Colin ei keksinyt muutakaan ja juoksi ulos. Hän juoksi satamaan ja sieltä tehtaille. Vaisto vie hänet sen koneen luo jota Sofie oli katsellut kun he olivat tavanneet ja hän säikähti suunnattomasti tultuaan sinne. Koko kone väreili mustana...hämähäkeistä. Colin pakeni tehtaasta minkä jaloistaan pääsi. Sofien ääni kaikui hänen päässään.
"Minä varoitin, varoitin, varoitin....."
Colin lyyhistyi muurille ja tuijotti merelle. 
"...Sofie..." Silloin hän näki kaksi mustaa sulkaa muurissa ja lisää hämähäkkejä. Ne olivat normaalin näköisiä...paitsi yksi. Sen selässä oli kultainen rattaan kuva ja se yksilö käveli Colinin kädelle. Kyynelet purskahtivat hänen silmiinsä.
"...Sofie!!!"






Moikka~

Toinen osa vanhojen jo kertaalleen Kaappimörössä julkaistujen novellieni sarjaa. Tämän kirjoitin ysiluokalla, luettuani Laila Hirvisaaren kirjoja äikän lopputyötä varten. Tämä ei siis liity kirjoihin mitenkään muuten kuin että tässä kuvattu kahvila on kuvattu sellaiseksi kuin yhden Hirvisaaren kijan tapahtumapaikka. Tässä novellissa yhdistyy tosi monta mulle tärkeetä asiaa. Rakastan 1800-lukua, höyrykoneaikaa, silintereitä, satamia ja jonkin sorttista steampunk tyyppistä juttuakin tästä löytyy. Kirjoittaessani olin tähän tosi tyytyväinen, ja olen kai edelleen, ainakin siihen nähden että oli muutaman vuoden nuorempi kuin nyt.~ ^^






Kirahvilapsi kuittaa~