Tyttö istui muurilla ja katseli merelle. Hänen mustan mekkonsa
helma lainehti tuulessa ja hän sai koko ajan olla valppaana ettei silinteri
lentänyt hänen päästään. Se oli kaunis, musta silinteri, jonka ympärillä oli
pitsiä ja nyöritys edessä, aivan kuin sillä olisi ollut korsetti. Hattuun oli
kiinnitetty mustia sulkia ja kultaisia hammasrattaita koristeeksi. Tyttö
kumartui tarkastelemaan muuria jolla istui, siinä kulki muutama hämähäkki. Hän
tervehti niitä nostaen hattua ja hyppäsi alas ruohikkoon, ettei olisi ötököiden
tiellä. Katseltuaan hetken niiden kulkua, hän lähti kävelemään läheiselle
kujalle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Colin käveli satamassa tehtaille päin. Hän katseli taivaalla
kirkuvia lokkeja ja työntäyteistä satamaa. Suuresta purjealuksesta kannettiin
suuria kontteja laiturille ja uusia kannettiin sisään, kauppiaat huusivat
kojuillaan houkutellakseen ostajia, ja pieni kalastusalus lipui laituriin
kannellaan sievoinen kalasaalis. Colin kulki kojujen välissä ja veti keuhkonsa
täyteen tuoreen, savustetun ja suolatun kalan tuoksua. Hän hyräili kävellessään
ja tervehti tuttuja merimiehiä. Viileä tuulen vire tuntui hyvältä kasvoilla,
vaikka olikin koko ajan lennättää hatun pojan päästä. Hän jatkoi matkaansa
reippain askelin, eikä vienyt kauaakaan kun hän saapui tehdas alueelle. Alue
kuhisi ihmisiä, niin kuin satamakin ja Colin ei voinut olla törmäämättä
sielläkin tuttuihin. Monet tunsivat hänet ainakin nimeltä, sillä hän kävi
alueella usein. Joka kerta hän ihmetteli koneita, ne toimivat höyryllä ja
valmistivat kaikkea. Suuret hammasrattaat olivat kiiltäviä ja kauniita, niitä
ei vain voinut olla ihailematta. Colinilla oli alueelle kuitenkin muutakin
asiaa, kuin vain koneiden ihailu. Hänen vasen kätensä oli taas löystynyt, siitä
puuttui osia ja se kitisi ikävästi. Poika etsi pienen pajan, jossa oli vain
kaksi konetta. Ne olivat pieniä ja toinen valmisti metalli levyä ja toinen
ruuveja, rattaita ja muttereita. Kaikkea ne valmistivat vain vähän, vain yhden
sepän tarpeisiin ja vain kun tämä tahtoi. Colin herätti torkkuvan miehen, jonka
naama levisi mahtavaan hymyyn, kun hän huomasi kuka oli tullut.
"Jaa a, ongelmia käden kanssa vain?" mies kysyi
iloisesti. Colin veti hihansa ylös ja liikutteli sormiaan. Kuului korvia
vihlova kitinä ja muutama mutteri tipahti lattialle. Mies keräsi mutterit
lattialta ja tutki kättä lähemmin.
"vai että tällaista ongelmaa, eiköhän se ole tunnin päästä
korjattu." hän sanoi. Colin riisui liivinsä ja paitansa, ja mies avasi
käden kiinni pitävät vyöt hänen rintansa ympäriltä. Käsi tippui oitis irti.
Vaatteita oli turhaa pukea päälle vain tunniksi ja vaikeatakin se oli yhdellä
kädellä, joten Colin käveli paidatta pajan ulkopuolelle ja jäi istumaan
peltisen tynnyrin päälle.
Ollessaan pieni Colinin käsi oli jäänyt kahden hammasrattaan
väliin ja kone oli leikannut sen irti. Sellainen ei ollut mitenkään tavatonta,
jos asui tässä kaupungissa.
Aurinko porotti kuumasti, eikä siinä tahtonut peltitynnyrin päälle
jäädä hiiltymään. Colin lähti kävelemään varjoisiin tehtaisiin. Oli hassua
kuinka paljon hän piti höyry koneista, vaikka ne olivat tehneet hänestä ja
monesta muusta raajapuolia, tappanutkin joitain. Kaikesta huolimatta Colin ei
vain tiennyt mitään mielenkiintoisempaa ja kauniimpaa kuin nuo koneet, jotka
pitäisivät hänetkin leivän syrjässä vielä joku päivä, hänen valmistuttuaan
höyrykoneinsinööriksi.
Koneet jyskyttivät ja poika jäi tuijottamaan yhtä tarkemmin,
laskeskeli mielessään kuinka monta kannatinta, mutteria, ratasta ja kaikkea
muuta siihen oli käytetty. Samassa hän huomasi vähän matkan päässä tytön.
Yleensä häntä ei tytöt kiinnostaneet, mutta tässä tytössä hänen mielenkiintonsa
heräsi. Tyttöjä ei ollut ikinä koneiden keskellä, joten mitä tuo täällä
teki...ja miksi ihmeessä sillä oli silinteri...ei tytöt silintereitä
käyttäneet. Hän tuijotti toista kummastuneen ja meinasi alkaa nojata koneeseen,
kunnes muisti mitä viimeksi nojailusta oli seurannut...hän ei halunnut menettää
enempää käsiä ja astui pois pauhaavan ratasrykelmän läheisyydestä. Liikkuminen
herätti tytön huomion. Hän katsoi Colinia säikähtäneenä ja lähti juoksemaan
jonnekin koneiden sekaan, kuin metsästäjän ajama rusakko.
"mikäs sille tuli....." Colin mietti ääneen ja lähti
hitaasti kävelemään takaisin pajalle.
Mart oli saanut käden kuntoon hetki ennen kuin Colin tuli sitä
hakemaan. Se oli entistä ehompi, kiiltävä, ei kityssyt, eikä siitä puuttunut
enää osia. Mart kiinnitti sen vöin ja soljin paikoilleen ja näytti
tyytyväiseltä työnsä tulokseen.
"Äläkä kuule poika yritä edelleenkään antaa maksua, miulle
riittää ku nään et käsi pelittää niin ku kuuluuki" hän murahti hyvän
tuulisena, Colinin alkaessa kaivaa taskujaan, jotta voisi maksaa työstä.
"En mä ymmärrä mikset ota killinkiäkään vastaan hyvästä työstä Mart. Ilman
sua ei moni jaksas elää ja älä sano enää pojaks, en oo enää lapsi, oon jo
19" Colin sanoi hymyillen. "ai olet vai, no jaa, poika mikä poika ja
poikana pysyt, niin mää oon sua aina kutsunut ja kutsun vastaki." Mart
naurahti ja istui taas keinutuoliinsa ummistaen silmänsä. "oot sä
mahoton...no mut ook sä huomannu että tehtailla liikkuu tyttö...semmonen joka
käyttää silinteriä, jossa on mustia sulkia ja jokunen ratas koristeena?"
Colin kysyi istuen jakkaralle napittaessaan liiviään. "
"Vai että tyttö ja silkkipytty päässä...enpä ole moista
huomannu...enkä nyt jaksa alkaa mitään miettiä, nyt ramasee" Mart sanoi ja
vaipui jo uneen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tyttö jäi vaivaamaan Colinia, eikä kadonnut hänen mielestään
millään. Viikko käden korjailun jälkeen hän eksyi eräänä iltana pieneen
viihtyisään kahvilaan. Se oli pimeällä kujalla postin yläpuolella sijaitsevassa
huoneistossa. Kahvilaan vei kiviset, todella kapeat kierreportaat, jotka
sulautuivat seinään niin hyvin että niitä ei huomannut helposti. Kuitenkin
kahvilassa oli tänäkin iltana väkeä. Bändi soitti jazzia pienen tanssilattian
reunalla ja melkein jokaisessa pienessä pöydässä istui ihmisiä. Sikarien
savukiehkurat kieppuivat punaisella kreppipaperilla koristelluiden lamppujen
välissä.
Colin istuutui pöytään kolmen muun pojan seuraksi. Silinterit he
olivat laskeneet pöydälle ja tilanneet myös Colinille kahvin. Hän joi sitä
ahnaasti ja kuunteli Loren juttua siitä kuinka oli menettänyt puolet päästään
ja oli nyt puoliksi metallipäinen ja joutui elämään pyörätuolissa loppu
elämänsä. Colin oli kuullut jutun moneen kertaan aiemminkin, ja tarkkaili
mieluummin kahvilan ihmisiä. Muutamat tanssivat ja loput istuivat pienissä
porukoissa pöydissä, juttelivat, nauroivat ja söivät leivonnaisia yhdessä.
Silloin hän huomasi nurkkapöydässä tutun hahmon...se silinteripäinen tyttö. Hän
näytti suorastaan nukelta kahvilan hämärässä valaistuksessa ja Colinin silmät
nauliutuivat häneen oitis.
"Uskaltaisiko mennä pyytämään tuota tanssimaan....?" hän
kysyi muilta. Loren juttu jäi kesken muiden kääntyessä katsomaan
nurkkapöytään.
"Uskalla ihmeessä" Tom sanoi ja tuuppasi Colinin
kylkeen, niin että tämä oli tippua tuolilta. Colin nousi ja lähti aroin askelin
kohti tyttöjen pöytää. Silinteripää ei huomannut häntä ennen kuin hän oli
pöydän luona, yskäisi, kumarsi ja naulitsi katseensa häneen.
"Öh...hei..taas...tulisitko tanssimaan...?" Colin
mutisi. Tyttö katseli häntä hetken, jälleen hiukan pelästyneen pupun näköisenä
ja nyökkäsi sitten.
"Voisin vaikka tullakin" Colinin naamalle levisi hymy
hänen ottaessaan tyttöä kädestä ja taluttaessaan hänet tanssilattialle. Tanssi
oli alkuun varovaista, mutta viidennen jälkeen se sujui jo vallan mainiosti.
Colin ei tiennyt voisiko tyttöä tuijottaa silmiin, joten hänen katseensa
sinkoili pitkin kahvilaa.
"olenko minä niin ruma, ettei minua voi katsoa..." tyttö
kysyi.
"E-et toki...oot tosi kaunis" Colin sanoi painottaen
viimeistä sanaa. Tyttö soi hänelle suloisen hymyn.
"mikä sun nimes on?" hän kysyi.
"Colin, sun?"
"Sofie.....voitasko mennä ulos, täällä on kovin lämmin?"
Sofie kysyi. Colin nyökkäsi ja talutti tytön ovelle. Sitten hän muisti hattunsa
ja haki sen pöydältä.
"miksi sä muuten käytät silinteriä...ei se ole naisten
hattu?" hän kysyi. Sofie katsoi Colinia hiukan kulmat kurtussa.
"Olkoon kenen hattu, pidän silintereistä..." hän sanoi
ja hyppi portaat alas kadulle, niin vauhdilla että sai ihmetellä miten hän
pysyi pystyssä. He lähtivät kävelemään meren rantaa pitkin ja jonkin aikaa
käveltyään he tulivat satamaan. Colin vilkaisi puisia taloja vähän matkan
päässä.
"...mä asun tuolla...mentäskö sinne, ketään ei oo
kotona" hän kysyi. Sofie näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten.
"kuule Colin...mä pidän susta tosi paljon...en saisi pitää..." Colin
katsoi tyttöä vierellään kummastuneena. "mäkin susta, mutta mikset
saisi...ei mulla oo ketään...sulla sit kai on......" hän sanoi.
"Ei, ei mulla ketään...mutta en vaan saisi...lupaatko ettet
koske muhun...tanssiminen oli jo melkein liikaa...siksi mä halusin
ulos..." Sofie mutisi. "Mä varotan sua" Hän kuiskasi.
Pienessä talossa ei ollut ketään. Colin sytytti valon ja Sofie
kierteli huoneissa.
"Mitähän hän sillä varoituksella tarkoitti...ehkä hän on vaan
vähän ujo..." Colin mietti. Sofie katseli ikkunasta ulos, eikä huomannut
pojan kävelevän taakseen.
"Ei sun tarvi mua pelätä" Colin kuiskasi ja kietoi
kätensä tytön ympärille. Sofie sävähti kosketusta, mutta kääntyi otteessa
ympäri ja asetti kätensä pojan niskan taa. He tuijottivat toisiaan, kunnes
kumpikaan ei voinut vastustaa enää vaan Colin painoi huulensa Sofien huulille.
"Mä varotin..." Sofie kuiskasi ennen kuin he kaatuivat sängylle.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kylmyys valtasi Colinin kehon ja hän aukaisi silmänsä.
Aurinko paistoi pilvien välistä hänen silmiinsä. Hän katseli ympärilleen, eikä
meinannut saada tolkkua mistään, päässä jyskytti ja koko kehoa paleli. Hetken
päästä hän tajusi olevansa alasti lattialla. Salamana hän nousi ja alkoi pukea
päälleen. Kaikki lattialla olevat vaatteet ei kuitenkaan ollut hänen. Musta
mekko ja silinteri...jotka kuhisivat hämähäkkejä...
"...Sofie..?!" Colin huudahti yön tapahtumien palatessa
hänen mieleensä. Hän juoksi koko talon läpi, mutta tyttöä ei löytynyt. ...Oliko
hän lähtenyt ilman vaatteitaan ulos........ Colin ei keksinyt muutakaan ja
juoksi ulos. Hän juoksi satamaan ja sieltä tehtaille. Vaisto vie hänet sen
koneen luo jota Sofie oli katsellut kun he olivat tavanneet ja hän säikähti
suunnattomasti tultuaan sinne. Koko kone väreili mustana...hämähäkeistä. Colin
pakeni tehtaasta minkä jaloistaan pääsi. Sofien ääni kaikui hänen päässään.
"Minä varoitin, varoitin, varoitin....."
Colin lyyhistyi muurille ja tuijotti merelle.
"...Sofie..." Silloin hän näki kaksi mustaa sulkaa
muurissa ja lisää hämähäkkejä. Ne olivat normaalin näköisiä...paitsi yksi. Sen
selässä oli kultainen rattaan kuva ja se yksilö käveli Colinin kädelle.
Kyynelet purskahtivat hänen silmiinsä.
"...Sofie!!!"
Moikka~
Toinen osa vanhojen jo kertaalleen Kaappimörössä julkaistujen novellieni sarjaa. Tämän kirjoitin ysiluokalla, luettuani Laila Hirvisaaren kirjoja äikän lopputyötä varten. Tämä ei siis liity kirjoihin mitenkään muuten kuin että tässä kuvattu kahvila on kuvattu sellaiseksi kuin yhden Hirvisaaren kijan tapahtumapaikka. Tässä novellissa yhdistyy tosi monta mulle tärkeetä asiaa. Rakastan 1800-lukua, höyrykoneaikaa, silintereitä, satamia ja jonkin sorttista steampunk tyyppistä juttuakin tästä löytyy. Kirjoittaessani olin tähän tosi tyytyväinen, ja olen kai edelleen, ainakin siihen nähden että oli muutaman vuoden nuorempi kuin nyt.~ ^^
Kirahvilapsi kuittaa~